Deadlands: The Last Sons

A real friend is someone who walks in when the rest of the world walks out

Jostakin syystä en ollut lainkaan yllättynyt, kun Wowoka sinä aamuna vihdoinkin kehoitti minua lähtemään auttamaan valkoisia ystäviämme. Siitä asti, kun he silloin kerran pelastivat meidät, olin jo leikitellyt ajatuksella, että liittyisin heidän joukkioonsa. Olin jo henkisesti jonkin aikaa valmistautunut lähtemiseen, vaikka alunperin oli tarkoitukseni ollut ehdottaa sitä itse. Valojakin vannomatta oli selvää, että tekisin kaikkeni, jotta valkoiset ystävämme onnistuisivat tehtävässään.

Niin lähdin matkaan uskollisella Ninovanillani. Nuori orini suorastaan paloi halusta nähdä maailmaa, vai olinkohan se sittenkin minä joka niin tunsi? Yhtä kaikki, samanlainen into paloi minunkin sydämessäni ja tunsin olevan nuori tyttönen ensimmäisellä retkellään. Into kuitenkin hyytyi, sillä matkan aikana en voinut kuin pohtia paikkaa minne minun tulisi mennä. “Devil’s Tower”, sillä nimellä valkoiset kutsuivat sitä. Mieleni täyttyi tarinoilla, joita olin kuullut tuosta Lodge of the Grizzlyksikin nimitetystä paikasta.

Karhunmaja osoittautui suuremmaksi, pelottavammaksi ja luontaan työntävämmäksi paikaksi, kuin mitä olin osannut edes odottaa. Varjot näyttivät pidemmiltä täällä, äänet vääristyivät ottaen pelkojeni muotoja, eikä rohkea ratsunikaan meinannut suostua astelemaan sillä varjomaalla. Oli kuitenkin mentävä, sillä se oli velvollisuuteni ja Ninovanin sydämessä asui rohkea soturi. Niin me saavuimme todistamaan erikoista näkyä. Karhunmaja piirtyi terävänä taivasta vasten, puuhun oli sidottu valkoisia miehiä ja paikalla oli vain yksi tuttu kasvo.

Wowoka oli sanonut, etten saisi astua sisään paholaisen torniin, minun kuuluisi vain ottaa jäljellä olevat ystävämme mukaani ja palata takaisin. Päätin tehdä niin, vaikka Harvey saikin niskakarvani pystyyn. Mies oli omituinen, en ollut muistanutkaan kuinka omituinen. Hän mutisi itsekseen, oli sekava ja epävarma. Oikeastaan näin jälkeenpäin ajatellen, olen huolissani hänestä. Etenkin kun myöhemmin selvisi, että hänen mielensä lähestyy kuolemaa nopeammin kuin keho. Osa hänestä on varmasti jo menehtynyt, näen sen Harveyn silmissä ja kuulen sen hänen äänessään. Vaikka tahtoisin tietää ja auttaa häntä, en aio kysyä, mikä hänet oli noin tuhonnut, mutta jos hän koskaan kertoisi, minä kuuntelisin.

Kerrottuani Harveylle miksi olin tullut paikalle, hän ymmärsi ja päätimme, että lähtisimme aamulla. Ilmeisesti paikalla olevia vankeja tultaisiin pian hakemaan, joten meidän olisi ollut pakko lähteä joka tapauksessa pian. Harvey keräsi kaiken valkoisten turhat tavarat ja me lähdimme. Täytyy sanoa, että sillä miehellä on sydän paikallaan, sillä hän antoi vangeille ruokaa ja juomaakin ennenkuin poistuimme. Harva valkoinen pitää vankiensa elämää arvossa.

Tarkoituksemme oli ollut mennä suoraan Wowokan luo, mutta mikään tie, millä koskaan olen kulkenut, ei ole milloinkaan johdattanut minua suoraan määränpäähäni. Tapasimme matkalla apua tarvitsevan ryhmän, valkean miehen uskonnon merkkiä kaulassaan kantava Shaul kertoi, että hänen ryhmästään oli kadoksissa yksi jäsen, Belinda nimeltään. Belinda oli mennyt intiaanin ja valkean miehen tappelun väliin. Uskon, että intiaani käytti naiseen jotakin hirvittävää loitsua, sillä kuulemamme mukaan Belinda pakeni paikalta. Lähdimme auttamaan tätä naista, ja jälleen yllätyin siitä, että Harvey oli valmis auttamaan. Ehkä olinkin aliarvioinut tämän oudon miehen sydämen puhtauden.

Löysin Belindan hevosen jäljet nopeasti ja ne johdattivat meidät itseasiassa tuttujeni luokse. Pieni ryhmä rohkeita nuorukaisia heimostani oli matkalla opiskelemaan henkitanssin saloja. He kertoivat nähneensa raveniteja ja kuvaukseen sopiva nainen saattoi olla heidän mukanaan. Nuorukaiset olivat taistelleet ravenitejen kanssa, mutta he olivat valmiita auttamaan meitä pelastamaan Belindan, ja lähettämään ravenitet siinä sivussa metsästysmaille.

Kasasimme nopeasti suunnitelman, päätimme hiippailla lähemmäksi heidän olinpaikkaansa, selvittää heidän lukumääränsä ja piirittää heidät sitten. Ehkä henget olivat suopeampia korpin sotureille, sillä he huomasivat meidät liian ajoissa. Taistelu alkoi, ei yllättäen, mutta nopeasti. Sain huomata saavani vastustajakseni veroiseni, sillä raveniteilla oli mukanaan shamaani, joka myöskin omasi nahan vaihtamisen lahjan. Niinpä kaksi puumaa kävi taistoon toisiaan vastaan samalla kun rohkeat heimoni jäsenet ja Harvey hoitelivat muut korpin soturit.

Selvisimme vähillä vammoilla, mutta yksi meistä menehtyi. Suoritettuamme hänelle kuolinmenot, oli nuorukaisten aika jatkaa matkaansa, kuin myös meidän. Autoimme Belindan Shaulin luo. Käskin heidän jatkaa matkaansa, ja varoa intiaaneja joiden kehossa liitelee korppi. Ja niin mekin pääsimme vihdoin jatkamaan kulkuamme. Oikeastaan, matka sujui hyvin rattoisasti, sillä Harveykin paljastui jonkinasteiseksi parantajaksi. Hän parantaa valkoisten välineillä, oudoilla vehkeillä ja lisävarusteilla, mutta kerrassaan mielenkiintoisesti. Voisin katsoa vaikka kuinka pitkään hänen työskentelyään. Matkan aikana minulle paljastui, että tulevassani ryhmässä olisi joku, joka täydenkuun aikaan ulvoisi kuuta. En tiedä miten tähän suhtautua, muutakuin varauksella. On luonnotonta että mies juoksee susien kanssa, ellei sitten omasta, vapaasta tahdostaan.

Ajan mittaa saavuimme Wowokan luo. Hän oli saanut surullisen näyn. Karhunmajaan menneet ystävämme olivat jotenkin joutuneet metsästysmaille. Kaksi heistä oli kadonnut ikiajoiksi, yksi jäänyt metsästysmaille ja vain kaksi palannut meidän maailmaamme. En ymmärrä mitä se tarkoittaisi, sillä laskujeni mukaan heitä oli yksi liikaa. Kuka oli siis se ylimääräinen? Ja miksi? Olivatko he löytäneet ystäviä metsästysmailta?
Mutta se oli varmaa että saisimme vielä vastauksia, mutta ne löytyisivät vasta Dodgesta. Niin Wowoka kertoi. Ja sinne hevosemme suuntaisivat seuraavaksi.

Comments

Zirokko

I'm sorry, but we no longer support this web browser. Please upgrade your browser or install Chrome or Firefox to enjoy the full functionality of this site.